Sirpaleisuudesta

Kesäkuun puoliväli, palaveri. Olin masentunut, allapäin, elämäni oli suistunut täysin raiteiltaan. Yksikään juna ei radalla kulkenut. Radalla, jossa tasaisin väliajoin oli säröjä sekä muita kuoppia. Rataa ympäröivä maisema oli todella karu, joka jo pelkällä olemassa olollaan viestitti pohjatonta melankoliaa. Tummat, lähes sysimustat pilvetkin soittivat omaa surumielistä sinfoniaansa taivaalla. Auringon pienimmillekään säteille ei löytynyt sijaa,  ei paikkaa. Ainoastaan pohjoisnavalta tulevalle voimakkaalle tuulelle löytyi omat kolonsa.



Huokaisin kerran jos toisenkin. Eikö tästä ole minkäänlaista ulospääsyä? Enkö voisi löytää omaa turvasatamaani? Minulle riittäisi pienen pieni huone ja oma sänky, joista kykenin aiemmin vain unelmoimaan. Luulin etten ole tarpeeksi arvokas ja tarpeeksi hyvä ihminen omaan huoneeseen.

Sitten tilan valtasi aurinko ja sen lukuisat lämmittävät säteet. Kuin kaunis ja puhdas hyvän toivon enkeli olisi laskeutunut tuoden mukanaan elämänilon, toivon sekä motivaation. Tunsin miten hymy saavutti kasvoni.  Tunsin lämmön valtaavan kehoni. Koin itseni taas arvokkaaksi.

Portaat ylös ja kohti huonettani. Valkoiset seinät, pieni vaatekaappi sekä sänky.  ikkunasta avautui puistomainen näköala, katseeni jumittui tuohon maisemaan. Hento hymy kasvoillani katselin koivujen oksia, jotka tanssivat tuulessa onnellisina ilman huolia. Puun kauniin kirkkaan lehdet jatkoivat samaa tanssia levittäen ympärilleen huumaavan tuoksun, jonka pyörteisiin on helppo heittäytyä mukaan.

#minullaonkoti #kelpaan #kaikkimitätarvitsen

Silja